Arvostelussa Miyavi The Others -albumi

Lupasin arvostelua Miyavin The Others albumista, joten tässä tulee. En ole ennen kirjoittanut albumi – arvostelua mutta ehkä selviän tästä jotenkin, hömhöm. (Vaikka melkein tekisi mieli mennä periaatteella hyvä, huono, hyvä, huono – mutta eihän se olisi hyvä arvostelu.)

Albumi pyörähtää käyntiin kappaleella CRUEL. Mun täytyy sanoa ensi alkuun, ettei ensimmäisenä biisinä herätä turhia toivoja albumista. Tuntuu että kyseinen kappale on todella outoa tuotantoa Miyavilta, eikä massiivinen ääni paranna asiaa lainkaan.

Into The Red (saa hymyn huuleen tämän nimen sillä olen katsonut koko viikonlopun orange is the new black joten...) tuo viimein hyvää fiilistä ja saa hetkessä hyräilemään mukana, vaikkei sitten tietäisikään lyriikoita. Tarttuva rytmi toimii varmasti paremmin kuin hyvin livenäkin.

Come Alive on hyvää jatkoa Into The Red ’lle. Kyseinen kappale on yhtä tarttuvaa settiä mitä edeltäjänsä, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan saa hymyn huulille. Kappale kantaa funk – vivahteita onnistuneesti. Mukana menoa säestämässä piano toimii ehdottomasti.

Alien Girl kantaa elektronisempaa soundia. Satunnaiset kohdat tuovat Miyavin jo aikaisempia kappaleita mieleen, mutta varsinaisesti en perusta kyseisestä kappaleesta ihan järjettömästi ainakaan toistaiseksi. Tottuneena vanhaan tuotannon kuluttajana kuuntelen tämän vain puolella korvalla. Rauhallisempaa menoa, silti uskoisin tämän toimivan paremmin livenä.

Let go on jo aiemmin julkaistu sinkku, joten osasin luoda jo jonkinlaisia mielipiteitä etukäteen. Albumiversiossa on soundit muokattu hieman erilaisemmiksi aiemmasta versiosta. Toistoahan tämä kappale on mutta menee siinä ja siinä. Kappale on samaa toistoa, vaikka silti kuunneltava sivukorvalla.

Odyssey on ensimmäinen kappale joka on esitetty suurimmilta osaksi japaniksi, joka sai ainakin itseni tuudittumaan turvallisuuden tunteeseen. Kappale on tahdikas ja sai hoilailemaan mukana. Luultavasti paljon vaikuttaa asia että mun mielestä on vieläkin yhtä ihana kuulla Miyavi laulamassa japania, vaikka englanti on tullut suureksi osaksi kaikkea miehen elämässä. 

All the way edustaa säröistä laulua ja itseäni ainakin kyseinen tekijä ärsytti heti kappaleen kuultua. Oli vaikea yrittää kuunnella kappaletta ilman että olisin kierinyt tuolissa sen säröisyyden ansioista. Kyllähän tuota kuuntelee.

Unite kappaleessa laulaa Miyavin kansa Rob Harvey, jonka korkea ääni sointuu kappaleeseen hyvin. Kappale on menevä ja varmasti toimii livenä, siltikin tämä kyseinen kappale saa jonkun ikävä särähdyksen fiiliksessä. Tiedä mistä se johtuu, mutta ehkä te muut vältytte tältä tuntemukselta.

The Others oli mahdollista myös kuulla ennen albumin ilmestymistä videon kera. Menevä biisi joka saa hymyn huulille ja saa mystisen voiman sisällä nousemaan. Pidän miyavin kappaleissa siitä erityisesti että ne saavat uskomaan huomiseen ja tässä on omanlainen vivahde joka saa käymään taistoon negatiivisuuden kanssa.

Calling alkaa omaa korvaa miellyttävästi, nimittäin vihellyksillä. Heti alussa saatetaan kuulla useampia soundeja jotka lupailevat tulevasta. Wou-ouoo (yritän tässä imitoida jotakin) kohdat saavat loistavan kappaleen tahtiin jammailemaan. Kyseinen kappale tuottaa rauhoittaa ja positiivista mieltä. (Jatkossa voin tehdä kirjoitelman Miyavin kappeleista jotka parantavat terveyttä eikö--)

Shangri-la on albumin viimeinen kappale, samalla myös albumin ainokainen cover – kappale Denki Grooven kappaleesta. Viimeisenä kappaleena tämä toimii hyvin eikä jätä kylmäksi vaikka cover onkin. Kertosäe perustuu kovin yksinkertaisista kiss, kiss, kiss rimmeistä. Alkuperäisen kipaleen kuunneltua en lähde vertailemaan sen erityisemmin suoritusta samankaltaisuudestaan, mutta olen iloinen että Miyavi on tehnyt kappaleesta omanlaisen. 

Kokonaisuudessa The Others –albumi on onnistunut. Siitä huolimatta en voi lakata kaipailemasta Miyavin vanhaa tuotantoa joka ei ollut läheskään näin elektronimaista. Tietenkin artistin on hyvä kokeilla kaikkia uusia tuulia, mutta siitä huolimatta kaipailen jotain sitä vanhaa ja ”tuttua” Miyavia.

Albumin sanoitukset ovat tyhjänpäiväisiä ja toistoa löytyy tuon tuosta. Voisin kuvitella ettei miehellä ole löytynyt tarpeeksi inspiraatiota istua sanoittamassa syvällisiä, joten turvautunut enemmänkin albumiin jolla luoda positiivista mieltä ilman sen erikoisempia sanoituksia.

Lisäksi albumissa oli mukana live Miyavin L.A. keikalta 18.02.2015 (73 min). Huomioitavaa on että tämä tulee ainoastaan kalliimmassa versioissa. Live itsessään oli yhtä hieno mitä Miyavin livet nyt aina.

Menkää ja ostakaa albumi. Voitte itse päättää oliko albumi hyvä vai ei. Minä kuittaan ja poistun.

Adams-keikka 20.2.2015

Tässä postauksessa minä ja Hipsu kerromme omia muistoja ja kokemuksia  Adamssin keikalta 20.2.2015 Gloriasta.    

Kertoja: Gaggisan (oma postaukseni keikasta: TÄÄLLÄ)

En ollut aikaisemmin Adamssin fani ja menin keikalle pitämään vain hauskaa ja katsomaan komeita miehiä. Olin kuunnellut heiltä kolmea biisiä ja kaksi niistä soitettiin keikalla (Dizzy Love ja Sweet Dreams). Keikkaa ennen oli joku suomalainen lämppäribändi.

Keikkalle jonottamisen aikana oli kauhean kylmä tietenkin. Kuitenkin tämä kylmyys ja seisomisen tuska palkittiin tosi hyvällä keikalla. Eturivin paikalla parasta oli kun näki ihan kaiken ja sai hiplata kumpaakin miestä. 

 

Mulla ongelmana oli kuulla mitä ne selitti keikan aikana ja mitä se joku nainen tuli siihen kertomaan. Onneksi jäätiin keikan loputtua katsomaan miksi kaikki jäivät sinne. Saatiin selville, että nimmarit jaetaan kaikille (jotka olivat siis ostaneet jonkun myynnissä olevan tuotteen > tuotteeseen kirjotettiin nimaarit).

 Mulle parhaat muistot keikasta oli: sai hiplata kumpaakin ihan törkeen paljon, hyvää musiikkia ja nimmarit! En edelleenkään pysty katsomaan tätä kuvaa ilman, että tulee itku. :D

Odotin kaverini kanssa koko nimmari jonon loppuun ja kysyttiin saako ottaa herroista kuvan. Hmm ai että:3

 ♥: Gaggisan

Kertoja: hipsu

Vettä satoi, tuuli riehui – mikäs muu kuin keikkapäivä ja kaunis jonotus sää. Meidän piti jonottaa Shaton kanssa ja varta vasten herättiin tuskallisen aikaisin. Siitä heräämisestä, ajoissa laittautumisesta ja ajoissa ehtimisestä huolimatta me ei päästy jonoon saakka neljäksi. Sen sijaan majoituttiin mäkkiin. Uhrauduttiin joskus kuuden aikoihin jonoon Essin seuraamme liittyneenä.

Sisälle päästiin ajalleen, noin 19:00 ovien auettua. Sisälle päästyämme suunta kävi suoraan eturiviin oikealle puolelle. Näkymät olisivat hyvät, jälleen kerran, mutta mitä muuta Glorialla voisikaan odottaa? Täytyy tähän väliin ylistää Gloriaa keikkapaikkana, koska parhain keikkapaikoista ikinä!

Illan show alkoi lämppäribändin FAEK tahdissa. Kyseistä bändiä ylläpitää Jae (laulaja), Red (kitaristi), Obey (basisti) ja Juza (rumpali). Siitä on aikaa kun Jae on nähty laulamassa, mutta täytyy sanoa että ei miehen laulutaito ole mihinkään kadonnut, päinvastoin! En ole varma kuinka monta biisiä he esittivät, mutta niihin lukeutui FAEKin omien biisien lisäksi myös covereita. FAEK soitti hyvin, vaikka bändillä ei vielä pitkää taipaletta olekaan takanaan. Varmasti tämä keikka suo heille uusia mahdollisuuksia, sekä positiivista suosiota.

FAEKin jälkeen seurasi vajaan puolen tunnin tauko. Odotus oli jo käsinkosketeltavaa, eikä salista puuttunut innostunutta meininkiä. Kärsivällisen odotuksen päätteeksi Shota ja Adam astelivat lavalle, intoa puhkuen yhtä lailla kuin fanitkin. Keikka pyörähti käyntiin heti miesten saavuttua lavalle. Settilistaa ei löytynyt mistään päin, enkä muista sitä, joten pahoittelut siitä. Keikka eteni energisissä merkeissä, eikä miehissä ollut havaittavissa minkäänlaista jännitystä. Olin jo ADAMSin ensimmäisellä Suomen keikalla ihmeissäni siitä, kuinka nämä miehet todella pystyvät niin tyynenrauhallisesti pitämään sellaista show’ta keskenään. Se ei ollut muuttunut tälläkään kertaa mihinkään. Käsistä pitelyä, käsillä koskettelua, kiehnäämistä. Erityisesti mieleen painui miesten katsekontakti. Tapa, jolla miehet katsoivat toisiaan silmiin. Mitään sanomatta, mitään laulamatta – kuinka auliisti he pitivät katsekontaktin toisiinsa, taianomaista.

Keikan jälkeen seurasi nimmaritilaisuus.

Täytyy sanoa, että jos jotain jäi päähän niin aina jatkuva ADAMS biisien soiminen päässä aina keikasta lähtien tähän hetkeen saakka ja eteenpäin. En ymmärrä mikä siinä on, mutta niiden musiikki jää jotenkin aina soimaan päähän kuunneltuani kyseistä bändiä.

Keikka oli todella onnistunut. 

Kiitos järjestäjille, kiitos ADAMSille, kiitos FAEKille, kiitos seuralle ja kaikille keikalla olleille! 

Unbroken/Murtumaton

"If you can take it, you can make it."

UNBROKEN -arvostelussa 

Näyttelemässä: Miyavi Arvostelijat: Hipsu, Chewwyn

Käytiin kattomassa Shatonien kanssa Murtumaton ensi-illassa perjantaina, joten alempana nyt siitä arvostelua. (Lue: arvio tehty epävakaassa tilassa, koska miyavi)

Elokuva perustuu tositarinan olympiaurheilijasta ja sotasankarista Louis ”Louie” Zampperinista (Jack O’Connell). Toisessa maailmansodassa Zamperini ja kaksi hänen toveriaan (Domhnall Gleeson ja Finn Wittrock) joutuvat meren armoille Tyynellä valtamerellä pommikoneen pakkolaskeuduttua. Miehet joutuvat olemaan 47 vuorokauden ajan pelastuslautoilla säiden ja haikalojen armoilla. Viimein pelastuttuaan miehet päätyvät Japanin laivaston käsiin ja sotavankileirille. Vankileirillä Louie kohtaa Linnuksi kutsutun vanginvartijan (Miyavi), joka ensihetkistä lähtien ottaa Louien sadistisen väkivallan silmätikuksi. Lintu käyttää aseinaan asemaa ja väkivaltaa, sen sijaan Louien pitäessä pintansa henkisellä vahvuudella. Lintu tuntuu tunnistavan Louista oman taisteluhenkensä ja sitä suuremmalla halulla pyrkii murtamaan miehen.

Suomalaisille katsojille löytyy yhteys aina Suomeen saakka. Sotien välisenä aikana Zamperine menestyi juoksijana ja kilpaili 1936 olympialaisissa Berliinissä. 5000 metrin juoksussa hän jäi kahdeksanneksi kahden suomalaisten juoksijoiden joukossa, jotka nousivatkin aina mitaleille saakka.

Elokuvan on ohjannut ja tuottanut Angelina Jolie.

Siinä oli pientä ideaa ja nyt itse arvostelua kirjoittamaan.

Mun mielestä elokuva koostu kolmesta erillisestä "aikajanasta". Ensin käydään läpi vähän Louien menneisyyttä, sekä menestystä juoksijana. Hieman avataan verhoa sodasta pommikoneiden pommittaessa toisiaan. Siitä seuraa seuraava ajanjakso, jolloin Louie ja hänen kaksi toveriaan joutuu merenhätää valtamerellä. Valtamerellä vietettyä jaksoa ei sivutettu turhia, vaan annettiin aikaa. Valtamereltä viimein selvittyä alkaa viimeinen, mutta myös pisin ajanjakso. Viimeinen ajanjakso vietetään Japanin vankileirillä, missä kohtaa myös Lintu (Miyavi) astuu elokuvaan.

Aloitetaan siitä, että mun oli todella vaikea eka ajatella Jack O’Connell Louien rooliin, koska mies on näytellyt Skinseissä Cookia. Tästä pelosta huolimatta saatoin ilolla huomata, että nuoresta ”rellestäjästä” olikin kasvanut mies, eikä roolisuoritusta saattanut kuin ihailla, mies heittäytyi rooliinsa täysin.

Siirrytään tästä pikapuoliin Lintuun eli Miyavin roolihahmon puoleen. Mun täytyy myöntää, etten ajatellut sen roolin olevan ihan noin väkivaltainen. Mutta mitä se voi tarkoittaa? Miyavi suoriutui väkivaltaisen ja sadistisen hahmon näyttelemisestä, ei ehkä ongelmitta, mutta todella hyvällä lopputuloksella. Ottaen huomioon kielimuurit, miehen täysin päinvastaisen luonteen Linnusta ja Amerikan, että Japanin väliset ristiriidat – täytyy olla vaa todella ylpeä tästä artistista. En olisi ikinä ylipäätänsä uskonut, että Miyavi nähdään joskus elokuvateatterin kankaalla, puhumattakaan Angelina Jolien ohjaamassa elokuvassa. Välillä en tiennyt itkeä vai nauraa, pelkästään Linnun päähäänpistoksista. Silti ihmisten täytyisi yrittää muistaa näissä asioissa, että näytellyt hahmot ovat erikseen kuin taas näyttelijät itsessään.

Täytyy sanoa, että Angelina oli onnistunut ohjaamisessa erityisen hyvin, saatuaan kaiken toimimaan näin hyvin. En löytänyt elokuvasta mitään valitettavaa, lieneekö syynä sekava mielentila vai sokea hämärtyminen kaikelta valitettavalta.

Elokuva on kokonaisuudessa hyvin toteutettu, eikä katsominen käy liian pitkästyttäväksi. Tietenkään en tiedä oikein siitä, että Miyavi eritoten halusi näin luoda Amerikan ja Japanin välille puhtaampaa tilaa. Tiedä siitä sitten, oliko elokuva todella välien puhdistamista, koska väkivaltaa ja puhdasta vihaa elokuva ei jäänyt uupumaan.

Haluaisin arvostella Miyavia vielä enemmän, mutten löydä mitään konkreettista sanomista enää. En tiedä haluanko nähdä leffan uudestaan heti vai heti, mutta taidan siitä huolimatta ajautua katsomaan ennemmin kuin luulenkaan elokuvan uudestaan. Mielelläni näkisin Miyavin uudestaan valkokankaalla, mutta tiedättehän, kaipaan myös sitä miestä älyttömästi lavalle soittamaan. Vain aika ja tulevaisuus voi näyttää, mitä kaikkea mies saakaan vielä aikaan. 

by. hipsu

- - - -

Hipsu kirjoitti elokuvan juonen niin hyvin ettei mulla ole siihen oikeastaan mitään lisättävää. Itse kävin katsomassa elokuvan Hipsun tavoin perjantaina ensi-illassa parin kaverini kanssa.

Elokuva on yhdistelmä eri ajoista Zamperinin elämässä. Ajanjaksojen vaihteleminen leffan aikana on toteutettu mielestäni hyvin eikä oikeastaan mikään jää epäselväksi, vaikka parissa kohtaa ensin tuntui siltä. Elokuvassa on paljon yksityiskohtia, joihin oma huomioni kiinnittyi ja sai keskittymään entistä paremmin itse tarinaan. Esimerkkinä olympialaiskohtauksessa mainitut suomalaiset sekä Zamperinin ja omien muistikuvieni mukaan japanilaisen urheilijan pieni tervehtiminen. Pidin siitä, ettei merellä ajelehtimista siivutettu suoraan vaan näytettiin, kuinka selviytyjät pärjäsivät ja elivät ennen kuin japanilaiset ottavat heidät talteen. Kokonaisuudessaan elokuva oli hyvin rakennettu ja kohtaukset tehty aidon tuntuisesti.

Elokuvan näyttelijäkaarti oli mielestäni hyvin onnistunut ja kaikki suorittivat roolinsa hyvin. Leffassa ei ollut minulle kauhean tuttuja kasvoja lukuunottamatta Miyavia ja Harry Potterissa aiemmin näytellyttä Domhnall Gleesonia, mutta pidin hyvin paljon näyttelijöiden roolisuorituksista. Henkilöiden ilmeikkyys sai uppoutumaan aika ajoin elokuvaan niin sisälle, että ilman Miyavia olisin tuskin muistanut olevani elokuvateatterissa.

Rooleista puheenollen on parasta siirtyä Miyaviin sekä hänen näyttelemäänsä Lintuun, toisin sanoen Zamperinin vankileirin johtajaan Mutsuhiro Watanabeen. Miyavin luonteen tuntien rooli ei ole ollut hänelle helppo. Haastatteluissa hän on myös itse kertonut, kuinka hankalaa hänen oli esittää henkilöä, jonka luonne poikkeaa hänen omastansa hyvin paljon. Kaiken tämän huomioonottaen Miyavi suoriutuu ensimmäisestä roolistaan valkokankaalla erittäin hyvin. Myös minut yllätti roolihenkilön väkivaltaisuus. Tiesin jo etukäteen, että hahmo on väkivaltainen, mutta väkivallan paljous yllätti silti. Kaikesta huolimatta MYV osaa tehdä hahmostaan myös psykologisesti kiinnostavan. Herra onnistui ilmeillä, eleillä ja äänen painotuksella luomaan Linnusta samalla julman ja sadistisen, mutta kuitenkin tietyssä mielessä ilkikurisen ja herkän hahmon. Vaikka elokuvan pääpaino olikin Jack O’Connellissa ja hänen hahmossaan Zamperinissa, oli Lintu teoksen mielenkiintoisin hahmo.

Elokuvan jälkeen aloin kaipaamaan Miyavia takaisin suomen lavoille esiintymään, mutta saa nähdä mitä herra vielä päätyy tekemään. Toisaalta haluisin nähdä herralta myös lisää elokuvarooleja. Myös sellaisia, jotka olisivat lähempänä Miyavin omaa luonnetta kuin Lintu. Aika näyttää miten käy.

by. Chewwyn

- - - -